Digijälki –aikamme mörkö?

Tietotekniikan sovellukset ovat tulleet vahvasti osaksi arkeamme. Tavallisena arkipäivänä jätämme monenlaisia digitaalisia jälkiä siitä, mitä teemme, missä teemme ja kenen kanssa. Syövätkö digijäljet yksityisyyden?

Myymälän kortinlukupääte lukee kanta-asiakas- ja maksukorttimme. Teemme netissä hakuja, jotka kerryttävät hakuhistoriaa. Karttasovellus näyttää reitin perille – ja rekisteröi siinä sivussa sijaintimme. Tarkistamme julkisen liikenteen aikataulun älypuhelimen joukkoliikenneappsista ja maksamme matkamme tietysti älykkäällä matkakortilla. Lähetämme tekstiviestiä ja sähköpostia. Lataamme kuvan Facebookiin. Lenkillä voimme tarkkailla sykettämme älypuhelimen avulla. Samalla paikannustoiminto tallentaa lenkkeilyreittimme. Älypuhelin ei nuku yölläkään: sen liikettä tunnistavan sovelluksen voi asettaa seuraamaan unen aikaista liikehdintää. Se analysoi unen vaiheita ja herättää havaitessaan herätykselle sopivimman univaiheen.

Teknologiayritys SOASTAn äskettäin Yhdysvalloissa teettämän kyselytutkimuksen mukaan valtaosa älypuhelimen käyttäjistä tarttuu aamulla herättyään ensitöikseen puhelimeensa. Tutkimuksen mukaan eniten heti aamusta kiinnostavat sähköposti, säätiedot ja Facebook.

NSA-kohun jälkeen

Eri tavoin jättämämme digitaaliset jäljet ovat yksinään pirstaleisia, mutta mitä meistä saadaan selville näitä tietoja yhdistelemällä? Nettipalvelun todelliseen yksityispolitiikkaan tulisi voida tutustua ja sen perusteella tehdä päätös, käyttääkö kyseistä palvelua. Peruskäyttäjä ei oikeastaan voi tietää, kuka hänen tietoihinsa pääsee käsiksi. Tutkijana Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston yhteisessä Tietotekniikan tutkimuslaitos HIITissä työskentelevä Sami Vihavainen kertoo, että informaation puute on keskeinen ongelma.

– Käyttäjälle ei tarpeeksi selkeästi kerrota, mitä dataa hänestä träkätään, kuka träkkää, kenelle tieto menee ja mihin sitä käytetään. Toisaalta jos kerrottaisin, kuka jaksaisi lukea tietosuojaselosteita tarkasti? Vihavainen pohtii.

NSA:n (National Security Agency) urkinnasta saatiin Edward Snowdenin paljastusten myötä konkreettista tietoa, mutta vakoilua on osattu epäillä etenkin Yhdysvalloissa jo vuosia. Vihavainen sanoo asian nousseen esiin tutkimuksensa aineistossa jo vuonna 2007. Mikroblogi Jaikuun liittyvän tutkimuksen tutkittavista ryhmistä yksi oli Kaliforniasta.

– Yksi ryhmän vastaajista kuvasi osuvasti Yhdysvaltoja valvontayhteiskunnaksi, jossa Googlen ja NSA:n raja oli jo hämärtynyt ja ihmisistä kerätyt tiedot olisivat helposti käytettävissä muihin kuin alkuperäisiin tarkoituksiin, Vihavainen kertoo.

Vakoilukohu vain laajenee, ja Yhdysvaltojen harjoittama urkinta nousee esiin jo EU:n huippukokoustasolla. Myös valtioiden korkeimman johdon tasolla viestintää käydään nykyisin tekstiviestitse tai sähköpostitse. Jos tietosuoja on uhattuna tällä tasolla, on pelissä yhteiskunnallisesti tarkasteltuna enemmän kuin vaikkapa itse leivotun Angry Birds -kakun kuvan päätymisessä omasta Facebook-profiilista jollekin muulle leivontasivustolle kuvan omistajan tietämättä.

NSA-urkinnan tultua julki kuluttajat ovat alkaneet pohtia, voiko yhdysvaltalaisia palveluja käyttää turvallisin mielin. Myös monet alun perin eurooppalaisistakin palveluista on myyty Yhdysvaltoihin.

– Ensinnäkin NSA-paljastus osoittaa, että valtiollinen toimija on puuttunut yksityissektorin toimintaan internetissä. Yrityksillä ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa kuin yhteistyö. Toiseksi tapaus herätti keskustelua siitä, minkä tyyppinen vakoilu internetissä on mahdollista. Ison mittakaavan tiedustelutoiminta ei tätä ennen ollut suurelle yleisölle tuttua. Kolmanneksi kuluttajat harkitsevat ehkä hetken tarkemmin, minkälaista tietoa palveluihin syöttävät, tietoturvayhtiö Silverskinin toimitusjohtaja Mikko Niemelä sanoo.

On muistettava, että käyttäessämme Yhdysvalloissa tuotettua palvelua, Yhdysvaltain viranomaisilla on oikeus seurata viestintäämme tässä palvelussa.

– Vaikka palveluntarjoajan vaihtaminen pois Yhdysvalloista saattaisi kuulostaa järkevältä ratkaisulta, vastaavaa tiedustelua toteutetaan kuitenkin myös muissa maissa, Niemelä huomauttaa.

Onko tietoyhteiskunnassa yksityisyyttä?

Sami Vihavaisen mukaan yksityisyyden ei voida sanoa täysin kuolleen. Hän myöntää kuitenkin, että halutun yksityisyyden muodostaminen on varmasti vaikeutunut.

Yksityisyyttä voidaan ajatella sekä informaation outputin että inputin näkökulmasta. Vihavainen viittaa jo 1970-luvulta peräisin olevaan Altmanin jakoon, jonka mukaan ihmiset pyrkivät kontrolloimaan itseään koskevan informaation välitystä muille (output) ja toisaalta ulkopuolisen informaation virtaa itselleen (input). Jako on ajankohtainen nykyaikanakin: omien tietojen jakamisen lisäksi yksityisyyden määrittämiseen liittyy myös oikeus itse päättää, milloin on tavoitettavissa ja mitä informaatiota vastaanottaa. Vihavainen on tutkinut automaatiota sosiaalisessa mediassa ja havainnut, että automaatio voi sekä tiedon jakamiseen että vastaanoton näkökulmasta heikentää yksityisyyttä.

Jos yksityisyyden suoja erityisesti sosiaalisessa mediassa on viime kädessä käyttäjän omalla vastuulla, on varmin tapa suojata tietonsa yksinkertainen: älä käytä palvelua. Joka tapauksessa tietojaan kannattaa jakaa harkiten ja vain sen verran, kuin palvelun toiminnan kannalta on välttämätöntä. Sosiaalisen näkökulman vaikutusta ei kuitenkaan tässä yhteydessä pidä unohtaa.

– Erityisesti sosiaalisen median käyttö on pitkälti sosiaalisesti konstruoitua. Jos muut käyttäjälle tärkeään sosiaaliseen ryhmään kuuluvat käyttävät palvelua, niin yksittäisen käyttäjän voi olla hankalaa luopua käytöstä, Vihavainen muistuttaa.

Mikko Niemelän mukaan yksityisyyden määritelmää on ehkä hieman päivitettävä.

– Verkossa on yhä mahdollista liikkua eri hahmoilla ja henkilöllisyyksillä. Helpointa on käyttää eri tietokonetta, mutta heti kun palveluita käyttää ristiin, syntyy palveluntarjoajalle mahdollisuus yhdistää nämä tiedot. Vähintäänkin mainostajia se kiinnostaa.

Vaikka käyttäjä poistaisi julkaisemansa sisällön, ei hän voi tietää, kenen käsiin se on jo päätynyt.

– Tiedon saatavuutta voi kenties vaikeuttaa vaikkapa poistamalla valokuvan Facebookista. Mikään toiminto ei kuitenkaan kerro, onko joku jo kopioinut kuvan omalle koneelleen tai julkaiseeko joku sen mahdollisesti jossain, sanoo Vihavainen.

Niemelän mukaan tavallinen kuluttaja ei pysty poistamaan yksittäisiä palveluun päätyviä jälkiä.

– Helpoin tapa vähentää jäljistä aiheutuvaa haittaa on luoda uutta sisältöä samalla nimellä. Tuoreempi sisältö näkyy usein esimerkiksi hakukoneen tuloksissa ensimmäisinä.
Käyttäjän kontrolli julkaisemaansa sisältöön on ainakin jossain määrin palveluriippuvaista.

– Esimerkiksi yhteisöpalvelu Diaspora on kehitetty nimenomaan käyttäjän kontrollin ja yksityisyyden näkökulmasta. Duckduckgo-hakupalvelu puolestaan lupaa, että käyttäjän tekemiä hakuja ei tallenneta mihinkään.

Tulevaisuus näyttää, yleistyvätkö sellaiset teknologiaratkaisut, joilla estetään urkinta tai minimoidaan digitaalinen jalanjälki, vai sopeudummeko kehitykseen, joka edellyttää entistä avoimempaa viestintää.

Teksti: Pia Salo // Kuvitus: Flukso

 .