Pääkirjoitus: Puun takaa

KAHDEKSAN VUOTTA seurasin diplomi-insinöörin ponnisteluita vierestä. Tuskastelua ja pikkutunneille venyneitä päiviä käyttäjäkeskeisen tuotekehityksen harjoitustyön kimpussa, kuumeista ensimmäisen oman alan työpaikan etsintää, tutkintouudistuksen tuomia paineita yllättävästä kandityöstä ja epätoivoista kartoitusta diplomityön aiheesta. Vuosien aikana minulle selkeni, ettei enää koskaan. Kun nämä opinnot olisi saatettu päätökseen, ei opiskelijalla ollut aikomustakaan tarttua koulukirjoihin. Pyh ja pah!

VIHDOIN se päivä koitti. Johtava dekaani Matti Pursula kätteli todistustenjaossa vastavalmistuneita ja toivoi, että tupsulakit miettisivät jatko-opintoja. Minua nauratti.

SE TULI puun takaa. Jo puoli vuotta ennen valmistumista oli tuskailija ruvennut miettimään mahdollisia jatko-opintoja. Kaikki manaukset opiskeluvuosilta unohtuivat hetkessä, kun hän puntaroi lisensiaattiopintojen tai uuden alan valloituksen välillä. Päätös on nyt syntynyt, ja ensi syksynä tiedossa on toivottavasti jatko-opintojen aloitus.

JOKAISELLA ottaa oman aikansa pinnistellä siihen pisteeseen, että tutkintopaperi lämmittää kättä. Kun ensimmäinen tutkinto on hankittu, ei monessa lähipiirin tapauksessa loppua tunnu sitten näkyvänkään. Syttyykö tiedonjano iän karttuessa? Milloin tahto, mahdollisuus ja oikea hetki opiskella kohtaavat?

KUNPA OLISINKIN osannut opiskelutuskien ollessa suurimmillaan lohduttaa tarinan teekkaria ja vakuuttaa, että tulevaisuudessa oma opiskeluasennekin tulee parantumaan. Suomen huipputason opetuksesta on helppo ottaa kaikki irti, jos vain haluaa.

MINKÄÄN IKÄISENÄ ei ole liian vanha jatkokouluttautumaan tai saattamaan roikkumaan jääneitä opintojaan loppuun.

Innostavaa syksyä,

Jenni Junkala
päätoimittaja.